Viimeiset viisi vuotta, kuusikin, olen työrintamalla saanut elää unelmaani todeksi. Työhaalarit joihin taannoin hyppäsin voidakseni näin tehdä ovat välillä tuntuneet niin väljiltä että olisivat voineet tippua päältä minä hetkenä hyvänsä. Eivät kuitenkaan kertaakaan ole niin tehneet. Lahkeet ylös ja eteenpäin.
Nämä vuodet ovat opettaneet minua enemmän ihan kaikesta kuin kaikki aiemmat elämäni päivät yhteensä; onnistumisesta, epäonnistumisesta, rohkeudesta, pelosta, menetyksestä, tyhjyydestä, voimien rajallisuudesta, ihmisyydestä ja elämästä. Itsestäni. Rakkaudestakin.
Ne ovat opettaneet tervettä varovaisuutta mutta samaan aikaan heittäytymistä luottaen siihen että elämä kantaa. Aina. Välillä vapisevin siivin, mutta kantaa silti.
Ne ovat paljastaneet elämän ja ihmisten raadollisuuden mutta samaan aikaan paljastanut näiden kauneudenkin. Vielä on paljon hyvää jäljellä. Täytyy vain pysähtyä näkemään. Täytyy myös haluta nähdä. Uskaltaa pysähtyä.
Tahtotila ja asenne. Sekä ääripäät että pehmeämmät välimuodot ovat näistä molemmista käyneet tutuiksi. Hyvin opettavaista ja rikastuttavaa. Tästä prosessista on nimittäin kasvanut esiin ymmärrys, hyväksyntä, armollisuus ja lopulta arvostus. Niin itseä kuin kanssamatkaajiakin kohtaan. Ja rohkeus pysähtyä tuntemaan. Edes jotakin.
”Vielä on paljon hyvää jäljellä. Täytyy vain pysähtyä näkemään. Täytyy myös haluta nähdä.”
Hatut. Mitä tekemistä sitten otsikon hatuilla on elämän tai ylipäätään minkään kanssa? Paljonkin. Kuluvan vuoden alkutaipaleella pysähdyin työnohjaajani taitavalla avustuksella huomaamaan, että elämäni hattuhyllyllä on kasapäin erilaisia hattuja. Omaa kokoani kaikki. Ahkerassa, aivan liiankin ahkerassa käytössä päivittäin. Vuosien myötä tekemäni valinnat ovat joko suoraan tai välillisesti tuoneet hyllylleni kaikki nämä hatut ja olen (osin huomaamattani) pitänyt jokaisesta lujasti kiinni. Enkä päiväksikään ole malttanut laittaa yhtäkään niistä sivummalle. Lopulta en kai edes tiennyt miten sen tekisin. Hattusirkus on jo pitkään toistunut päivästä toiseen. Pökerryksiin asti. Toistuu joskus edelleen, muttei enää päivittäin, eikä niin kovalla vauhdilla. Opin.
Hatut symboloivat tietenkin kaikkia niitä eri rooleja joissa päivittäin toimin. Milloin yrittäjänä yhtäällä, yrittäjänä toisaalla, asiantuntijana, urheilijana, kuntosalin omistajana, ryhmän valmentajana, yksilövalmentajana, edelleen asiantuntijana, äitinä, perheenjäsenenä, kollegana, ystävänä, hyvän päivän tuttuna jolle soitetaan koska asiantuntija… jep.
”On aika pukea ylle se kaikkein omimmalta tuntuvin univormu. Onhan tämä elämä kuitenkin tässä näin.”
Jo pelkästään työhön liittyviä hattuja on kourallinen. Ja se on yhteen työviikkoon yhdelle ihmiselle liikaa, puhumattakaan yhdestä työpäivästä. Puolen vuoden työnohjauksen saattelemana olen kerännyt rohkeutta makustella ajatusta siitä, etteivät kaikki työroolit enää olisikaan läsnä. Että jos vaikka luopuisin jostakin. Eihän se tarkoita itsestäni luopumista. Päinvastoin. Se antaa mahdollisuuden. Minulle.
Tämä vuosi näyttäköön mikä rooli saa jäädä sivummalle tai jopa kokonaan taakse. Kun kaikki on epävarmaa, on myös kaikki mahdollista. Tämä ajatus kantaa tänään. Eikä ajatus luopumisesta pelota enää. Se tuntuu mahdollisuudelta. Mahdollisuudelta jatkaa unelman elämistä todeksi. Ilman hattusirkusta ja ehkä hieman paremmin istuviin työhaalareihinkin pukeutuneena. On aika pukea ylle se kaikkein omimmalta tuntuvin univormu. Onhan tämä elämä kuitenkin tässä näin.
Saitko kopin hattumetaforasta? Onko sinulla ylimääräisiä hattuja hyllyllä, jotka eivät palvele sinua enää tai eivät muuten vain tunnu omilta?
1... 2... 3... let's do it! 