Kun unelmasta tulee totista totta ja työn imu nielaisee kokonaan.

Olen toiminut yrittäjänä nyt 13 vuotta. Tästä n. kuusi vuotta olen pyörittänyt kahta yritystä; toisen kautta myyn asiantuntijapalveluita mm. työterveyshuoltoon ja erilaisiin hyvinvointihankkeisiin kun taas toisen yrityksen puitteissa pyöritän kuntosalia ja myyn valmennuspalveluita. 

Molemmissa yrityksissä olen sekä linja- että strateginen johto häärien samaan aikaan myös asiakasrajapinnassa. Jälkimmäisessä olen vielä kunnossapito-osasto, kirjanpito-osasto, markkinointi- ja suunnittelutiimikin. Jokapaikan supernainen siis. Jäljempänä tullaan huomaamaan, ettei sellaista olekaan. 

No mutta siihen saakka kerrottakoon että molemmat toimintakentät ovat minun tapani toteuttaa visiota ja unelmaa siitä että maailmasta voi tehdä terveemmän korjaamalla yhden ihmisen kerrallaan. Yksi askel kerrallaan. Yksi liike kerrallaan. 

Että mitenkö olen pärjännyt? Toimintamalleja hiomalla ja tietoa alituiseen kartuttamalla homma alkoi yrittäjyyden alkumetreillä sujua mallikkaasti ja menestyksekkäästi. Sikäli kun menestyksellä tarkoitetaan onnistuneita asiakastarinoita. Tuolloin yrityksiä oli vain yksi ja toiminta pyöri omalla mukavuusalueella ja kipurajojen tällä puolen. 

Nälkä kasvaa kuitenkin syödessä ja hyvää pitää saada lisää. Tarvittiin lisää touhutilaa. Tarvittiin paikka, jossa terveydenhuolto- ja liikunta-ala kohtaavat, siten että “saattaen vaihdettava” toteutuisi ihmisen siirtyessä kuntoutuksen puolelta itsenäiseen harjoitteluun. Tarvittiin toiminnallinen kuntosali, joka tarjoaa rehellisesti sitä mitä ihmiset tarvitsevat sen sijaan että tarjottaisiin sitä mitä ihmiset haluavat. Ihminen kun ei läheskään aina itse tiedä että se, mitä hän haluaa, ei välttämättä ole se mitä hän tarvitsee.

Erinäiset yhteistyöneuvottelut paikkakunnan kuntosaliyrittäjien kanssa eivät tuolloin johtaneet haluttuun lopputulemaan, joten oli vain yksi ratkaisu: Kääriä hihat ja pukea unelmalle työhaalarit ylle! Oman kuntosalin perustaminen oli edessä. Jo silloin tein päätöksen, jota on omassa päässä ollut vaikea muuksi muuttaa. Sanoin itselleni (ja ehkä muutamalle muullekin), että kehitän toimintaa viisi vuotta, jonka jälkeen joku muu saa jatkaa. 

Tätä kirjoittaessa alkuperäistä suunnitelmaa tuntuu yhä vaikeammalta pyörtää. Ei periaatteen vuoksi vaan tosiasioita silmiin katsomalla: Paukut alkavat olla loppu ja kaikki akut ovat tyhjinä.

On vaikea hiljentää silloin, kun vauhti tuntuu makealle. Jälkikäteen on tietysti helppo heristää itselleen etusormea, mutta pari vuotta sitten olisi pitänyt painaa sitä jarrua. Nyt on nimittäin toteutunut se mitä minulle ei koskaan pitänyt käydä; olen hukkumassa työn imuun ja se mikä alunperin oli unelmaa on kääntynyt loputtomaksi painajaiseksi. Sellaiseksi painajaiseksi jossa juokset pääsemättä minnekään tai huudat mutta kukaan ei kuule. 

Minusta on tulossa sen tilaston jatke, jossa listataan loppuun palaneet yrittäjät. Yksi muiden joukossa. Niiden joukossa, joihin minun ei koskaan pitänyt kuulua, koska “rakastan työtäni”. Niinhän ne muutkin. Ja se juuri onkin vaarallisinta yrittämistä; sydämellä ja sielulla tekeminen. Itsensä likoon laittaminen kunnes mitään ei enää irtoa.

Silloin on viimeinen hetki painaa jarrua. Katsoa peiliin ja myöntää hävinneensä tämän erän. Yrittäjä ei ole sen velvollisempi ajamaan päin seinää kuin kukaan muukaan. Haluaisin ainakin ajatella, että on täysin oikeutettua kääntyä pois ja luopua unelmasta, josta on tullut liian totista totta. On täysin oikeutettua päästää irti niistä vastuista, velvoitteista ja odotuksista joita omille harteille on kasattu. Näin haluaisin ajatella.

Kohtalo tottelee tekemistä. Vaiko sittenkin tekemättä jättämistä? Ainakin se tottelee valintoja. Nyt on tullut oma hetkeni valita. Ja tiedän että oikeita vaihtoehtoja on tasan yksi. Siksi valitsen. Minut.

Siirryn siis määrittämättömäksi ajaksi telakalle kuntosalin omistajuudesta ja päävalmentajuudesta. Ja mikäli halukkaita jatkajia tai varteenotettavia muita toimintamalleja ei ilmaannu, suljetaan salin ovet kuluvan vuoden viimeisenä päivänä. 

Se tulee olemaan yhden opettavaisen aikakauden päätös. Ehkä opettavaisimman. Se tulee kuitenkin myös olemaan jonkin uuden alku. Sillä aina tulee uusi aamu joka tuo uudet mahdollisuudet. Mahdollisuuden hiljentää ajoissa. Mahdollisuuden valita. Toisin.

Mainokset

Hatut ojennukseen – vai kiertoon?

Viimeiset viisi vuotta, kuusikin, olen työrintamalla saanut elää unelmaani todeksi. Työhaalarit joihin taannoin hyppäsin voidakseni näin tehdä ovat välillä tuntuneet niin väljiltä että olisivat voineet tippua päältä minä hetkenä hyvänsä. Eivät kuitenkaan kertaakaan ole niin tehneet. Lahkeet ylös ja eteenpäin.

Nämä vuodet ovat opettaneet minua enemmän ihan kaikesta kuin kaikki aiemmat elämäni päivät yhteensä; onnistumisesta, epäonnistumisesta, rohkeudesta, pelosta, menetyksestä, tyhjyydestä, voimien rajallisuudesta, ihmisyydestä ja elämästä. Itsestäni. Rakkaudestakin.

Ne ovat opettaneet tervettä varovaisuutta mutta samaan aikaan heittäytymistä luottaen siihen että elämä kantaa. Aina. Välillä vapisevin siivin, mutta kantaa silti.

Ne ovat paljastaneet elämän ja ihmisten raadollisuuden mutta samaan aikaan paljastanut näiden kauneudenkin. Vielä on paljon hyvää jäljellä. Täytyy vain pysähtyä näkemään. Täytyy myös haluta nähdä. Uskaltaa pysähtyä.

Tahtotila ja asenne. Sekä ääripäät että pehmeämmät välimuodot ovat näistä molemmista käyneet tutuiksi. Hyvin opettavaista ja rikastuttavaa. Tästä prosessista on nimittäin kasvanut esiin ymmärrys, hyväksyntä, armollisuus ja lopulta arvostus. Niin itseä kuin kanssamatkaajiakin kohtaan. Ja rohkeus pysähtyä tuntemaan. Edes jotakin.

”Vielä on paljon hyvää jäljellä. Täytyy vain pysähtyä näkemään. Täytyy myös haluta nähdä.”

Hatut. Mitä tekemistä sitten otsikon hatuilla on elämän tai ylipäätään minkään kanssa? Paljonkin. Kuluvan vuoden alkutaipaleella pysähdyin työnohjaajani taitavalla avustuksella huomaamaan, että elämäni hattuhyllyllä on kasapäin erilaisia hattuja. Omaa kokoani kaikki. Ahkerassa, aivan liiankin ahkerassa käytössä päivittäin. Vuosien myötä tekemäni valinnat ovat joko suoraan tai välillisesti tuoneet hyllylleni kaikki nämä hatut ja olen (osin huomaamattani) pitänyt jokaisesta lujasti kiinni. Enkä päiväksikään ole malttanut laittaa yhtäkään niistä sivummalle. Lopulta en kai edes tiennyt miten sen tekisin. Hattusirkus on jo pitkään toistunut päivästä toiseen. Pökerryksiin asti. Toistuu joskus edelleen, muttei enää päivittäin, eikä niin kovalla vauhdilla. Opin.

Hatut symboloivat tietenkin kaikkia niitä eri rooleja joissa päivittäin toimin. Milloin yrittäjänä yhtäällä, yrittäjänä toisaalla, asiantuntijana, urheilijana, kuntosalin omistajana, ryhmän valmentajana, yksilövalmentajana, edelleen asiantuntijana, äitinä, perheenjäsenenä, kollegana, ystävänä, hyvän päivän tuttuna jolle soitetaan koska asiantuntija… jep.

”On aika pukea ylle se kaikkein omimmalta tuntuvin univormu. Onhan tämä elämä kuitenkin tässä näin.”

Jo pelkästään työhön liittyviä hattuja on kourallinen. Ja se on yhteen työviikkoon yhdelle ihmiselle liikaa, puhumattakaan yhdestä työpäivästä. Puolen vuoden työnohjauksen saattelemana olen kerännyt rohkeutta makustella ajatusta siitä, etteivät kaikki työroolit enää olisikaan läsnä. Että jos vaikka luopuisin jostakin. Eihän se tarkoita itsestäni luopumista. Päinvastoin. Se antaa mahdollisuuden. Minulle.

Tämä vuosi näyttäköön mikä rooli saa jäädä sivummalle tai jopa kokonaan taakse. Kun kaikki on epävarmaa, on myös kaikki mahdollista. Tämä ajatus kantaa tänään. Eikä ajatus luopumisesta pelota enää. Se tuntuu mahdollisuudelta. Mahdollisuudelta jatkaa unelman elämistä todeksi. Ilman hattusirkusta ja ehkä hieman paremmin istuviin työhaalareihinkin pukeutuneena. On aika pukea ylle se kaikkein omimmalta tuntuvin univormu. Onhan tämä elämä kuitenkin tässä näin.

Saitko kopin hattumetaforasta? Onko sinulla ylimääräisiä hattuja hyllyllä, jotka eivät palvele sinua enää tai eivät muuten vain tunnu omilta?

rainbow_me

Talk to me. Listen to me.

Kuukaudet vierivät nopeasti kun sorvin ääressä on kiireistä ja mielenkiintoista. Uusia valmennettavia on viimeisten kuukausien aikana tullut kymmenittäin lisää. Jokainen tuo uusia haasteita ja ahaa-elämyksiä mukanaan, mikä on valtavan antoisaa! Paljon kirjoitettavaakin olisi, mutta tartun nyt yhteen, pitkään kypsyneeseen aiheeseen.

Yksi toive, mikä toistuvasti tulee mieleen näissä hommissa on, että ihmiset puhuisivat enemmän. Kertoisivat, jos treenin aikana tai sen jälkeen kehossa tapahtuu jotakin ei-toivottua. Ja kertoisivat sen ennen kuin astuvat saliin uutta treeniä varten.

Me valmentajat pystymme eleistä ja liikemalleista lukemaan aika paljon ja osaamme epäillä ettei kaikki ole hyvin. Me emme kuitenkaan näe kenenkään kehon sisälle, emmekä tunne mitä kukin kehossaan tuntee. Voimme vain arvailla ellei asioita sanota ääneen. Ja arvailun varassa on vaikea korjata oikeaan suuntaan.

Yksilövalmennuksessa tämä on varmasti luonnollisempaa, mutta crossfitin kaltaisessa ryhmävalmennuksessa saatetaan usein unohtaa, että vaikka treeniohjelmat laaditaan yleisellä tasolla suurimmalle osalle sopiviksi, haluamme että se tuntuu hyvältä ihan jokaiselle. Riittävän haastavalta, muttei liian. Eikä varsinkaan väärällä tavalla pahalta. Ja tällä tarkoitan nyt konkreettista kipua tai muuten epämiellyttävää tunnetta jossakin kehon osassa. Tai yksinkertaisesti tunnetta, ettei homma mene ihan niinkuin pitäisi. Me olemme paikalla ihan jokaista varten, juuri sinua varten, ja teemme kaikkemme jotta juuri sinä saavutat tavoitteesi. Joka lopulta kuitenkin kai on terve ja toimiva keho. Me emme automaattisesti puhu kehosi kieltä, mutta voimme oppia. Tarvitsemme siihen sinun apuasi. Puhu meille.

 

TRUSTMEKUVA

 

Yhtä lailla haluamme kuulla, mikäli kaipaat lisää haasteita. Olemme myös tätä varten olemassa. Tässä kohtaa saatamme tosin sitten kohdata pieniä näkemyseroja. Valmentajina saatamme nähdä liikkumisessasi jotakin sellaista, mikä ei salli tehojen tai vaikeusasteen lisäämistä. Mutta jos puhut meille, me puhumme takaisin. Kerromme faktat, perustelemme kantamme ja autamme pääsemään liikkumisen ongelmasta eroon, niin että voit saavuttaa seuraavan tason suorituskyvyssäsi. Puhu meille.

Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa, ylös- tai alaspäin skaalaamisen tarpeessa, pienimmässäkin kiputilassa tai harjoituksen sopivuuden muuten vain mietityttäessä: Puhu. Ja sitten: kuuntele.

Terveisin Head-Koutsi-M

 

 

Onko pakko löytää paras? Eli: Miten tapaus Rich Froning voidaan siirtää vertauskuvana liikuntamarkkinoille?

Siitä lähtien kun CrossFit ja Reebok brändäsivät Reebok CrossFit Games -tuotteen sloganilla ’Fittest On Earth’ on tästä käyty kuumaa keskustelua urheiluväen keskuudessa. Hiljattain ilmesstynyt Froning: The Fittest Man in History tuskin on vaientanut tätä keskustelua, päinvastoin!

Kyse on siis väitteestä, jonka mukaan Rich Froning Jr. olisi Reebokin ja CrossFit Inc.:n mukaan neljällä perättäisellä CrossFit Games -voitollaan ansainnut tittelin ’Maailman kovakuntoisin, kautta historian’. Väite perustuu CrossFit -organisaation itse muotoilemaan määritelmään siitä, mitä hyvä fyysinen suorituskyky tarkoittaa.

Täysin oikeutetusti muu urheiluväki kummaksuu vastajulkaistun dokkarin otsikointia. Olisiko tämän suljetun yhteisön itse lanseeraaman kilpailun voitto todellakin niin korkeassa arvossa että se löisi laudalta herrat nimeltä Michael Phelps, Muhammad Ali, Carl Lewis, Wayne Gretzky, Michael Schumacher, Haile Gebreselassie tai Usain Bolt kilpailussa historian kovakuntoisimman kaverin tittelistä?

On ja ei. Tilanne on nimittäin yhtä absurdi, kuin se, että kiisteltäisiin siitä, kumpi on kovempi musiikkimies; Beethoven vai Lars Ullrich.

Kyllä, Rich Froning Jr. on varmasti kovakuntoisin CrossFit-urheilija, kautta aikojen. Kovakuntoisinta maratonjuoksijaa tai voitokkainta tenniksen pelaajaa hänestä ei luultavasti koskaan tule. Tämähän on CrossFit-organisaation itsekin ääneen lausuma totuus; tavoitteena on olla mahdollisimman hyvä mahdollisimman monella eri fyysisellä osa-alueella, jolloin hyväksytään se, ettei olla huippuhyviä missään.

Tämän voisi (ehkä hieman ontuen, mutta kuitenkin) siirtää vertauskuvana liikuntabisnekseen. Markkinoilla on tarjontaa enemmän kuin koskaan ja kuten oivan liiketoiminnan pyörittäjän tuleekin, uskoo jokainen oman juttunsa olevan se kaikkein paras ihmisille. No, eivät ihan kaikki. Itse en nimittäin usko näin olevan. Heh, mainio yrittäjä, joka ei usko omaan tuotteeseensa?

Asia ei ole aivan niin mustavalkoinen. Uskon tietysti omaan tietämykseeni ja tekemiseeni. Ja uskon että omat metodini voivat auttaa ketä tahansa saavuttamaan paremman terveyden ja suorituskyvyn. Mutta lopputulos riippuu aina niin kovin monesta tekijästä. Saattaa esimerkiksi olla että et ole sellaisessa elämäntilanteessa, että oma tapani valmentaa olisi sillä hetkellä se toimivin. Usko tai älä, olen käännyttänyt monia ihmisiä niin sanotusti ovelta esimerkiksi terveydellisistä syistä, tai tarjonnut kuntouttavaa valmennusta ensialkuun ennenkuin päästän asiakkaan raudan syrjään kiinni. Joskus jokin muu liikuntakonsepti sopii tiettyihin elämäntilanteisiin paremmin ja silloin on syytä valita se tie. Eikä minulla ole vaikeuksia sanoa sitä ääneen. Salini ja toimistoni ovet ovat aina avoinna sitten kun elämäntilanne, terveys, motivaatio, talous ja muut tarvittavat tekijät antavat mahdollisuuden ryhtyä yhdessä hommiin.

Paremmuuden määritelmää ei siis tyylilajien välillä ole olemassakaan. Hyvä valmentaja uskaltaa päästää asiakkaastaan tarpeen tullen myös irti. Asiakas joka ymmärtää arvostaa tätä, palaa aina takaisin.

theway_yousee_people

Onko CrossFit vaarallista?

Kuntosalimaailmassa tämän hetken kuumimmat vastakkainasettelut liittyvät varmasti tavalla tai toisella yllä esitettyyn kysymykseen. CrossFit -salin omistajana minulta voisi odottaa puolustavaa kannanottoa. Mutta asia ei ole ihan niin mustavalkoinen.

Olen itse asiassa samaa mieltä kuin yli 60 % alla olevaan mielipidekyselyyn vastanneista:

 

Kannanottoni koskee lähinnä kilpamuotoista crossfitiä, ja sen vaikutuksia yksittäisen treenaajan mielikuviin ja treenikäyttäytymiseen. Kilpailutilanteissa näkee usein erittäin surkeita liikemalleja, jotka yhteisön keskuudessa luokitellaan hyväksytyiksi toistoiksi. Yksittäiselle harrastajalle saattaa helposti tulla mielikuva, että vain toistomäärillä ja intensiteetillä on väliä.  

Päätökseni liittää kuntosalini vuodenvaihteessa CrossFit -yhteisöön ei siis ollut itsestäänselvyys ja se vaati muutaman vuoden tuumailun. Mm. edellä kuvaillusta syystä. Ideologian hyvät ominaisuudet kuitenkin veivät voiton; yhteisöllisyys ja nopeat vaikutukset fyysiseen suorituskykyyn.

Olen rohkeasti kuitenkin putsannut pöytää ja esimerkiksi pidättäytynyt tietyistä harjoitteista ja toimintatavoista kokonaan. Kysymykseen, onko salillamme kilparyhmää, vastaan ainakin toistaiseksi: Ei. En mitenkään vastusta kilpailemista sinänsä crossfitissä. Lieveilmiöt sen ympärillä tuntuvat kuitenkin vielä liian raskaalta vastuulta, joka valmentajan ja salinomistajan on tietyllä tavalla kannettava.

Fysioterapeutin työssäni olen erikoistunut mm. selän toimintahäiriöiden hoitoon aktiivisen kuntoutuksen keinoin. Kaiken sen minkä tiedän alaselkävaurioista ja toimintahäiriöistä olen oppinut Stuart McGilliltä; maailman johtavalta selkärankatutkijalta, joka on onnistunut tuomaan tietämyksensä eri alojen ammattilaisten ja urheilijoiden hyödynnettäväksi. 

McGill kertoo T-Nationin artikkelissa John Rusinin haastattelemana omat kantansa CrossFitiä koskien. Tuosta jutusta löytyvät kaikki perustelut CrossFit Kokkolan ohjelmoinnille ja valmennustyylille. Niille, jotka eivät jaksa tahkota koko pitkää haastattelua läpi, kokosin McGillin tärkeimmät pointit alla olevaan listaan:

  1. Toistuvat, raskaat ja kovatempoiset voima- ja painonnostoliikkeet saattavat aiheuttaa väsymyksen laukaiseman hermo-lihasjärjestelmän säätelyhäiriön selkärankaa tukeviin lihaksiin, aiheuttaen näin ollen korkean välilevyvaurion riskin.
  2. Ihmisen anatomiset ominaisuudet on otettava harjoitteiden suorittamisessa huomioon. Lantion ja hartiarenkaan liikkuvuus, joita vaaditaan mm. painonnostoliikkeissä ovat osin perintönä saatuja lahjoja, joita ei kaikille suoda. Omien rajojen kunnioittaminen, silläkin uhalla ettei koskaan pystyisi suorittamaan ainuttakaan tempausta levytangolla, saattaa pelastaa terveyden. On valmentajan tehtävä nähdä, missä raja kulkee ja kertoa tämä harrastajalle. Harrastaja valitsee sitten itse, kuunteleeko neuvoja vai ei. Suurin osa CrossFit -harrastajien vammoista aiheutuvat joko valmentajan kyvyttömyydestä nähdä rajaa yksittäisen harrastajan kohdalla tai harrastajan tekemästä jälkimmäisestä valinnasta.
  3. Suuren vammariskin aiheuttaa valmentaja, joka huonosta tekniikasta huolimatta kannustaa lisäämään painoja tankoon.
  4. Tuore tutkimusnäyttö osoittaa mm. että palomiesten fysiikka oli pelastus- ja sammutustöissä parempi niillä, joiden voima- ja suorituskykyharjoittelu oli tiukkaan valmennettua tekniikan osalta kun verrattiin yksilöihin, joiden harjoittelussa painotettiin intensiteettiä tekniikan kustannuksella. Puhtaalla tekniikalla tehty voimaharjoittelu näyttäisi siis siirtyvän paremmin muuhun toimintaan ja muihin urheilulajeihin kuin huonoilla liikemalleilla tehty harjoittelu. Vammariskistä puhumattakaan.

Näin sanoin, hyvää ja viisasta liikuntaa sisältävää viikonloppua kaikille!

-Maria

Palaudutko riittävästi?

Kuntoliikkujia tuntuu piinaavan lepopäivämörkö. Lepopäivän pitäminen tuntuu olevan jostain syystä pelottavaa. Sillä tavalla ainakin näen siihen hyvin usein suhtauduttavan. Siitäkin huolimatta että aiheesta on jo pitkään julkaistu kirjoituksia lehdissä ja asiantuntijoiden blogeissa.

Samaan aikaan moni treenaaja ihmettelee pettyneenä ääneen mikseivät esimerkiksi painolukemat voimaharjoittelussa parane tai kehonkoostumuksessa näy muutosta; samaa rautamäärää on liikuteltu kuukausia ja lantiorasvakin se vain istuu sitkeästi paikoillaan.

Rick Scarpulla kirjoittaa Tabata times -verkkojulkaisussa hyvin havainnollistavasti (hermostollisen) palautumisen yksilöllisyydestä ja sen välttämättömästä tarpeesta fyysisen kunnon kehitykselle ja terveydelle.

Vapaasti käännettynä ja kiteytettynä voidaan sanoa, että jokaisella treenaajalla on yksilöllinen kyky sopeutua rasitukseen ja palautua siitä. Tätä kykyä voidaan Scarpullan mukaan kuvata ohutseinäisellä metallisangolla jonka pohjassa on reikä. Reikä on sen isompi mitä parempi palautumiskyky yksilöllä on.

Rasitusta voidaan kuvata erisuuruisilla vesiannoksilla joita kaadetaan metallisankoon. Vesiannoksen suuruus on suoraan verrannollinen rasituksen voluumiin (teho ja määrä). 

Palautumista kuvaa veden poistuminen pohjassa olevan reiän kautta. Koska kyky palautua rasituksesta on mitä korkeimmassa määrin riippuvainen keskushermostostamme, tukkiutuu reikä elämän eri rasitustekijöistä; työkiireet, unenpuute, parisuhde- tai muut perhekriisit, ihmisuhdekuormitus, rahahuolet jne, ja veden poistuminen (eli palautuminen) hidastuu näiden myötä.

Sanomattakin on selvää että sanko vuotaa yli, mikäli sitä täytetään nopeammassa tahdissa kuin pohjassa olevasta reiästä ehtii poistua vettä. Sangon tulisi olla mieluiten tyhjä ennen seuraavaa isoa vesiannosta (eli rasittavaa treeniä) tai vähintäänkin viittä vaille.

Toistuvat ylivuodot haurastuttavat metallisangon ulkoseinämää altistaen sen hajoamiselle.

Kuntoilijan (ja etenkin urheilutasolla harrastavan) olisi siis tuloskehityksensä ja ennen kaikkea terveytensä kannalta hyvä oppia tuntemaan oma, yksilöllinen rasituksen ja palautumisen välinen hyötysuhde ja sitten vielä uskallettava noudattaa tätä. Oman kotisalin yleisohjelmoinnista riippumatta. Salien ohjelmointi on yleispäteväksi tehty ja on suoraan sellaisenaan vain harvoille sopiva. Yksilöllisiä sovituksia joutuu ja tulee siis tehdä suuntaan tai toiseen tavoitteesta riippuen. Valmentajan puoleen voi aina kääntyä oman treeniviikon suunnittelun osalta.

Sillä miltä harjoitus tuntuu ei ole välttämättä kovinkaan paljoa tekemistä sen kanssa mitä harjoitus saa kehossa aikaan. Vähemmän on useimmiten enemmän. Ja päinvastoin.

Train smart, not just hard



Innostus auttaa jaksamaan

On kulunut kaksi vuotta siitä kun seisoin keskellä remonttityömaata, uuteen, omaan kuntosaliini saapuneen rautakuorman keskellä turvakengät jalassa ja hanskat kädessä. Hyppy tuntemattomaan oli tehty. Hihat kääritty. Unelmille puettu työhaalarit päälle.

Näin jälkikäteen voin sanoa, ettei minulla siinä remontin ja raudan keskellä ollut aavistustakaan siitä mihin tämä seikkailu minut veisi, mitä se ottaisi saati mitä se antaisi. Ei siten, etteikö jokainen liike olisi ollut tarkkaan harkittu ja suunnitelman mukainen. Mutta, noh, te tiedätte; se on aivan kuten ensimmäisen lapsen syntymä. Siihen valmistaudutaan huolella ja hartaasti. Silti elämä tuon uuden tulokkaan ja pienen ihmisen kanssa on yllätyksiä täynnä. Kaikenlaisia yllätyksiä.

Missä ollaan nyt? On tultu ajallisesti lyhyt, mutta kokemusten valossa pitkä matka. Hetkeäkään en ole päätöstäni katunut, vaikka joka päivä on pelottanut.

Yhtälailla olen joka ikinen päivä ollut innostunut. Milloin mistäkin. Luulen, että innostus on ollut avain hyvin moneen asiaan. Ehkä yksi tärkeimmistä työkaluista tällä matkalla; kyky innostua joka päivä uudestaan omasta työstä, yrityksestä ja asiakkaista.

Innostus on ainakin omalla kohdallani ollut moottori kaiken draivin ja kehityksen takana. Se on myös auttanut jaksamaan silloin kun yöt ovat jääneet luvattoman lyhyiksi tai kun olen joutunut kohtaamaan lapsen anovan katseen ja kysymykset miksi en ehdi kotiin tänä(kään) iltana ennenkuin hän nukahtaa.

Kyllä. Innostus synnyttää hienoja asioita ja auttaa jaksamaan! Sen voimalla lähden uuteen seikkailuun joka nyt alkaa. Taaskaan en täysin tiedä mihin tie vie ja mitä on luvassa. Mutta sen verran innostunut olen jo lähtökuopissa, etten uskoisi tästäkään seikkailusta draivia puuttuvan.

Kiitos että olette pysyneet mukana! Jaksetaan jatkossakin yhdessä innostua joka päivä jostakin!

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/867/43991934/files/2014/12/img_4801.jpg

Adventtiaamun mietteitä sekä Super-Mocca

Lunta! Vihdoinkin valkeaa lunta pitkän harmauden jälkeen! Syksy on kaikessa pimeydessään ollut varsin kuluttavaa aikaa monelle. Pimeyden keskellä mieli ja keho usein väsyy ja alkaa sairastaa. Pienesti tai isosti.

Sopivasti annosteltu liikunta ja laadukas ravinto voivat auttaa aika pitkälle, mutta joskus patterit kuluvat erinäisten tapahtumien summana loppuun. Etenkin silloin kun kyseessä on mielen uupuminen on uskallettava sanoa se ääneen. On uskallettava pyytää apua. Ammattiavun saaminen on maassamme hankalaa. Mutta alkuun voi päästä jo hyvän ystävän olkapäitä, käsivarsia ja korvia lainaamalla.

Pidetään siis huolta toisistamme. Jos huomataan vierustoverin ja kanssamatkaajan uupuvan, lainataan omia olkapäitä, käsivarsia ja korvia! Se ei ole iso vaiva. Mutta voi auttaa kaverin pois synkimmästä laaksosta.

Sitten vähän Woimaa keholle ja mielelle:

Super-Mocca (non-latte)

1 avocado
1 pieni banaani
1 skuuppi Warrior Blend -suklaaproteiinijauhetta
2 rkl Tocoa
1 pussi FSF:n Mind Herbs -jauhetta
15 tippaa pakurikääpäuutetta
1 tl reishijauhetta
½ tl Luomu Super-C-vitamiinia
1 tl Maca-Force Vanilla Spice -jauhetta
1 tl luomupikakahvijauhetta (kofeiiniton)
Kylmää vettä halutun koostumuksen verran

Ensimmäisellä kulauksella vielä Tri Ohhiran OM-X maitohappobakteeritabu alas ja päivä saa superwahvan startin!

Kippis!

moccanonlatte

Liikunta on viisasten eliksiiri

”Kaikki liikunta on hyvästä”. Onko asia näin mustavalkoinen?

Konsultoivan fysioterapeutin työssäni toimiessani päiväni vierähtävät erilaisia kehon kiputiloja tutkien ja pohtien sekä näiden taltuttamiseen keinoja löytäen. Ihmiset, jotka vastaanotolleni tulevat, joutuvat jokainen jossakin vaiheessa vastaamaan vapaa-ajanliikuntaa koskeviin kysymyksiin. Useimmat kertovat kyllä harrastavansa jonkinlaista liikuntaa; kävelyä, juoksua, ryhmäliikuntaa tai kuntosaliharjoittelua (tämä on siis hyvä asia!). Ja silti he istuvat siinä. Vastaanotollani. Selkä-, olkapää- tai niskakivun vuoksi. Mitä? Eikös liikunta olekaan lääke lähes kaikkeen ja kaikkiin? Ja eikös kaikki liikunta ole hyvästä? Vastaus: Ehkä on. Ehkä ei.

Tutkimusraportti toisensa jälkeen todistaa liikunnan positiivisia terveysvaikutuksia. Ja tottahan se onkin, liikunta tekee pääasiassa hyvää; liikkuvat ihmiset sairastavat yleensä ottaen vähemmän niin nuhakuumeita kuin kansantautejakin, sikäli mikäli kansantaudeilla tarkoitetaan sydän- ja verisuonitauteja, kakkostyypin diabetesta tai vaikkapa masennusta. Ja juuri tämäntyyppiseen sairasteluun näyttäisi karkeasti ottaen kaikentyyppinen liikunta purevan. Tosin tutkimusten mukaan jotkut liikuntamuodot purevat tiettyyn ongelmaan täsmällisemmin kuin toiset.

Sitten on se hankalampi yhtälö, eli lihasten ja nivelten terveys. Hankalampi sikäli että kehon eri osat muodostavat toiminnallisen kokonaisuuden, jossa jokaisen osan on oltava kutakuinkin oikeassa asennossa ja vireessä jotta kokonaisuus toimisi niin, ettei jollekin osalle lankeaisi kohtuuttoman suurta osaa kuormituksesta tai joku toinen osa jäisi vastaavasti vaille huomiota. Ja tärkeintä olisi muistaa, etteivät tämän kokonaisuuden eri osat automaattisesti vahvistu oikeassa suhteessa ”ihansamamitä” -tyyppisellä liikkumisella, vaan jokaiselle osalleen on omat täsmälliset huoltotoimenpiteet.

Ja aina vain täsmällisempiin ohjeisiin mennään, kun otetaan lisäksi huomioon ihmisen työ ja sen aiheuttama rasitus. Tai rasittamattomuus. Yhä automatisoidummassa ja teknologiahelpotteisessa yhteiskunnassamme kun ei välttämättä tarvitse työn suorittamiseksi liikkua metriäkään, jos ei halua. Ja juuri tämä liikkumattomuus näyttäisikin olevan ongelman ydin; kahdeksan tuntia vuorokaudessa (sohvaperunointi mukaan lukien jopa enemmänkin) kestävä istuminen näyttäisi tukirangan osalta aiheuttavan sellaisia muutoksia, että näiden kompensoimiseen ei mikä tahansa heiluminen riitäkään. Miksi ei? Muistanet edellisen kappaleen viimeisen lauseen koskien kehon eri osien täsmällistä huollon tarvetta. Juuri niin, jokaisen osasen on saatava oikeanlaista liikuntaa, oikeassa suhteessa, jotta kokonaisuus toimii.

Mikä sitten on oikeanlaista liikuntaa kenellekin? Tietysti mieltymyksillä on tässä suuri painoarvo, onhan liikunnan psyykkinenkin vaikutus erittäin merkittävä terveyden kannalta. Mutta joskus on hyvä pysähtyä miettimään miltä kehossa tuntuu, miten se viestii ja miksi. Liikunnalla on siis järjetöntä ruokkia syystä tai toisesta syntyneitä kireyksiä, jännityksiä ja ärsytyksiä. Yhtälailla on syytä pysähtyä miettimään mitä järkeä on pommittaa kehoa ilta toisensa jälkeen toinen toistaan rankemmalla treenillä. Hetken hurmaan ja endorfiiniryöppyyn on helppo jäädä koukkuun, mutta seinä voi tulla vastaan äkimmin kuin aavistaakaan. Etenkin jos stressi muutenkin painaa elämää. Kipu ja häiritsevät kireystilat ovat kehon hälytysviestejä ja avunhuutoja joihin kannattaa reagoida hyvissä ajoin. Ei siis ole tervettä, eikä ihailtavaa olla jatkuvasti treenistä kipeänä. Joillekin liikkujille kipu ja ”tappomeininki” tuntuu olevan liikunnan itseisarvo. Ja kuitenkin kipu on ärsykkeenä aina merkki jostakin. Ja nimenomaan jostakin ei-toivotusta tilasta.

Olkaamme siis rehellisiä ja armollisia itsellemme. Liika on liikaa ja enemmän on usein vähemmän, liikunnassakin (vai etenkin liikunnassa?). Terveyttä edistävä liikunta ottaa huomioon kokonaisuuden, joka muodostuu mm. työstä, perheestä ja esimerkiksi omasta sen hetkisestä terveydentilasta. Kehon ja mielen kapasiteetti on rajallinen. Tätä kapasiteettia voi joko kasvattaa tai kuluttaa eri keinoin. Liikunta näyttäisi toimivan näihin molempiin, käyttötavasta riippuen.

tossut_juoksuradalla

Onnellisuuden ja onnistumisen avaimet

Meneillään oleva Fire Food Challenge. Valmennustehtävät yleensä. Oma treeni. Oma elämä. Menestys. Onnistuminen. Onnellisuus. Onni.

Nämä asiakokonaisuudet ja kaikki niihin liittyvä synnyttivät yhdessä henkeäsalpaavan auringonlaskun kanssa ajatuksen illan mäkijuoksun aikana:

Onnen, onnellisuuden ja onnistumisen avaimet ovat aina käsissämme sillä hetkellä, kun saamme armon ja määrätietoisuuden paiskaamaan kättä.

Näissä hetkissä olisi hyvä pyrkiä viipyilemään.

Ei mulla muuta tällä kertaa 🙂

– äM

20140426-232346.jpg