Voiko sisua olla liikaa?

Lukuisat asiantuntijaraportit odottavat kirjoittajaansa ja lausunnot kannanottajaansa. Onneksi iski juuri hirvittävä kirjoitusinspis!

Mutta taas kerran inspiraation kohde on ihan toinen; lausuntojen ja raporttien sijaan halusinkin kirjoittaa jostakin ihan muusta. Sisusta ja sinnikkyydestä nimittäin. Sekä niiden kanavoimisesta oikeaan suuntaan maalaisjärjen ja armon avulla. Ja vielä siitä mikseivät pelkkä tahto ja sisu riitä. Ainakaan, jos puhutaan terveyden ehdoilla treenaamisesta.

Tämä kirjoitus jatkaa edellisen kirjoitukseni aiheesta, hieman eri näkökulmasta.

Innostuminen ja motivaatio ovat hienoja asioita. Ne saavat ihmisen sohvan pohjalta liikkeelle! Kaikessa innokkuudessaan ja supermotivaatiota uhkuvassa tilassaan ihmisellä on kuitenkin joskus taipumus lyödä korvat lukkoon järjen ääniltä. ”Nyt mennään eikä meinata! Kipu kuuluu asiaan, ei muuta kuin hanaa vaan! Kyllä se sillä lähtee millä on tullutkin! Lyödään vaan lisää malmia tankoon niin johan alkaa kroppa totella!”

Kuulostaako tutulta?

Entä jos se ei lähdekään sillä millä on tullut? Tai mitä jos jokapäiväinen kipu ei olekaan normaalia saati ihailtavaa? Mitäpä jos ei olekaan normaalia puskea kehoa päivästä toiseen äärirajoilla?

Joskus oma tahtotila ei jostain syystä kunnioita kehon viestejä; painetaan liikaa kaasua omaan kapasiteettiin nähden liian jyrkässä kurvissa. Usein syynä on joko: A) ”Koska toikin.”, B) ”Koska pystyin aiemminkin.” tai C) ”Koska mä just päätin niin.”

Omassa valmennustyössäni käyttämäni treenimuodot ovat haastavia ja vamma-alttiitakin; juoksu, kehonpainoharjoittelu, voima- ja painonnosto sekä kahvakuulanostaminen. Samassa valmennusryhmässä on usein eritasoisia liikkujia, joilla kaikilla on vieläpä hieman eri tavoitteet liikunnan suhteen. On äärimmäisen haastavaa (ja ehkä juuri siksi niin palkitsevaa) ohjata jokaista yksilöä kohti omia tavoitteitaan; arvioida yksilöllisiä ongelmakohtia, tehdä liikkeen analysointia silmänräpäyksessä ja antaa osuvat tärpit oikealle ihmiselle. Pitkällisestä valmentajan ja fysioterapeutin työtaustastani johtuen koen tämän sujuvan jo melko näppärästi. Silti, kyseisen ajatuksen markkinointi kulloinkin kyseessä olevalle treenaajalle voi ontua. Edellä mainituista kohdista A) – C) johtuen.

Yksilön oma tahtotila, sisu ja sinnikkyys voivat siis tulla valmennuksen tielle, mikäli en onnistu kauppaamaan yksilöllisiä tärppejä ja kotitehtäviä hänelle riittävän motivoivalla tavalla, siten että yksilö ryhtyisi toimenpiteisiin esim. rasitusvammalle altistavan liikkuvuusongelman työstämiseksi. Näissä tilanteissa minun sydäntäni kylmää koska näen omassa päässäni mihin prosessi ennemmin tai myöhemmin vääjäämättä johtaa. Loukkaantumiseen ja pitkään treenitaukoon. Tällöin oma visioni terveyden ehdoilla treenaamisesta on heitetty romukoppaan. Ja se harmittaa ihan vietävästi. Siitäkin huolimatta että lopullisen valinnan tähän suuntaan on tehnyt yksilö itse.

Kutsumuksesta tätä hommaa tekevänä sitä haluaisi aina antaa kaikkensa yksilön onnistumisen eteen. Myös sen härkäpäisen yksilön, joka päätti kuunnella sisua järjen äänen sijaan.

Elämä on haasteita ja elämä on valintoja. Sinulle innokas treenaaja haluan sanoa: Näitä molempia – haasteita ja järkivalintoja – voi viljellä omassa treenissään ihan sovussa. Voit varmasti löytää riittäviä haasteita treeniisi vaikka suurimmaksi osaksi tekisitkin järkivalintoja. Ja mikä parasta, huomaat sen sekä olossasi että suorituskyvyssäsi kun uskallat välillä haistattaa sisulle pitkät 😉

Joskus metsän hiljaisuus voi kertoa painavampaa asiaa kuin rauta. Jos vain uskaltaa vaientaa oman rähinän hetkeksi.

On helpompi välttyä kompastumiselta, kun hiljentää oikealla hetkellä vauhtia.

Mainokset